Aineistopohjainen kirjoitelma

Suomalainenko


Luin Roman schatzin; Rakkaudella, Suomesta (2005) (katkelmia), ainoastaan nämä pienet otteet itse teoksesta saivat minut pohtimaan mitä on olla suomalainen. Luin katkelmat jo jokunen aika sitten englanniksi, jolloin lähinnä nauroin Schatzin kuvaukselle meistä. Nyt luettuani samaisen tekstin suomeksi tuli mieleeni: ”Jos suomalaiset ovat tällaisia, olenko minä edes suomalainen?” Minä, joka rakastan tätä takapajuista pientä maata idän ja lännen välissä, jolle isänmaallisuus on tärkeä asia, joka tykkää erilaisesta kielestämme ja joka kannattaa Suomea urheilussa henkeen ja vereen (liittäen isänmaallisuuden urheiluun), aloin miettimään olenko suomalainen ja/tai miksen tunnista itseäni tekstistä. Ei auttanut kuin lukea toiseen otteeseen ja alkaa pohtimaan asiaa.

 

Oikeastaan edelleen luen suurinta osaa tekstistä naureskellen ja myöntäen asiat, tosin ainakaan   nuoret eivät odottaisi liikennevaloissa yöllä, eivät kyllä aina päivälläkään, ja monille nuorille mökkeilykin on tuskaa, ellei ole todella hyvä seura. Schatzin kirjoitus käyttäytymiskulttuurista kuitenkin kolahti ja juuri se sai minut pohtimaan asioita.

 Schatz kuvailee meitä hyvin juroksi kansaksi, minkä en sanoisi aivan pitävän paikkaansa, sillä se riippuu aivan ihmisestä itsestään ja tämän luonteesta. Minä itse katson ihmisiä silmiin ohi kävellessäni, ja joskus hymyilen ohikulkeville ihmisille. Esimerkkinä suomalaisesta juroudesta Schatz kehottaa menemään tavaratalossa hissiin ja alkamaan jutustelemaan suomalaiselle niitä näitä, jolloin suomalainen alkaa hermoilemaan. Noh voin myöntää, etten itse aloittaisi hississä keskustelua, joissakin muussa tilanteessa, jossa on minua ja vastapuolta yhdistää jokin tekijä saatan vaihtaa muutaman sanasen. Mikäli kuitenkin toinen osapuoli alkaisi juttelemaan minulle tavaratalon hississä, en näe mitään estettä vastata hänelle ja jatkaa jutustelua.

Schatz toteaa; ”Suomalainen kohteliaisuuskäsite on erilainen kuin muissa maissa yleensä. Useimmissa muissa kulttuureissa kommunikointia pidetään kohteliaana. Suomessa on kohteliasta jättää ihmiset rauhaan.”  Tämä seikka on totta ja ei totta. Yleensä jätän tuntemattomat rauhaan, mutta tutulta saatan hyvinkin kysyä; ”miten lapset voivat?”  Näiden välillä kulkee mielestäni hiuksenhieno ero. Eri ihmisillä se raja menee eri kohdassa, mutta ikävä kyllä täällä ei puhuta tuntemattomille mikä on minun mielestäni sääli.

Osa minun kavereistani ei koe minkäänlaisia siteitä suomalaisuuteen, en kyllä ole kysellyt heiltä tarkemmin asiasta. Ehkäpä nuoret kokevat enemmänkin olevansa eurooppalaisia, sillä Suomen kansainvälistyminen ja varsinkin internet muuttaa meitä. Kuitenkin kuten Schatz toteaa, kuinka suomalaiset lapset karaistaan ja rokotetaan yms., niin juuri niin meille tehdään ja meidät kasvatetaan suomalaisuuteen, se meihin on tarttunut. Voin vain todeta, että meistä nuoristakin on moneen lähtöön, osasta tulee perisuomalaisia osasta taas kansainvälisiä ihmisiä.

Kyllä minä ainakin olen suomalainen, ottaen huomioon muutamat seikat, kuten ulospäin suuntautunut luonteeni ja nuoruuteni, eli tottumisen kansainväliseen maailmaan. Asian vahvistanee se, että alkaessani kirjoittamaan tekstiä, minua ei innostanut, pääni löi tyhjää ja minua ahdisti, joten koin parhaimmaksi tavaksi käydä vähän purkamassa tunteita. Puin ulkovaatteet ja ajoin mönkijällä jonkun matkan päähän keskelle metsää, hiljaisuuteen ja rauhaan, huusin mitä keuhkoista lähtee, toisin vain hetken, sillä mieleeni tuli että mitä jos joku sittenkin kuulee…

 

Loppuun Schatz sanoo: ”Anna heille kaikkesi. Ryyppää heidän kanssaan, sauno, hyppää heidän järviinsä, syö heidän ruokiaan, opettele heidän kielensä, vietä öitä heidän kanssaan. Kokeile, mitä tapahtuu.” En voi olla ajattelematta onko hän löytänyt itsestään sisäisen suomalaisen, joka nauttii em. asioista, ja joka tykkää meidän ”yksinkertaisesta, jurosta” elämäntyylistämme.