Kirjotelma

Tässäpä olis teille minun äidinkielen kirjotelmani. Aiheita joista valita meillä oli ruhtinaallisesti 13... joista elämääni 10 vuoden kuluttua, valikoitui minun tekstikseni. Nyt tämän tehtyä, mietin mikä muu olisi mahdollista 10 vuoden kuluttua, Ja onnekseni kaikki on avoinna !  Tiedän jo että en saata luopua poroista tai muuttaa lapista, mutta missä mitä ja kenen kans niihin kysymyksiin en osaa/halua edes osata vastata vielä.

    Elämääni kymmenen vuoden kuluttua

Missä minä olen, mitä minä teen ja kenen tai keidein seurassa olen? Näihin kysymyksiin ajjon antaa hypotettisen vastauksen, mutta jo ennen tarinan alkua muistutan teitä hyvät lukijat että tämä on vain haave ja ei edes  erityisen toteutumishaluinen, vaan Vain yksi monista haaveista, joita nuoren tytön pään sisällä liikkuu tälläkin hetkellä. silti nauttikaa, sillä pääsette nyt kurkistamaan ikkunasta tulevaisuuteeni, minun haaveideni elämään kymmenvuoden kulutua.

Avaan silmäni, on usvainen, omalla erikoisella tavallaan kaunis, aavemainen aamu. kuuntelen ympäristöä, sen rauhaa ja hiljaisuutta. Venyttelen ja nousen sängystäni. Kävelen huoneen toiselle laidalle ja alan etsimään itselleni sopivia vaatteita, samala tuumien mitä aion tehdä tänään. Päädyn pukemaan vain välikerraston, sillä ajattelin lähteä aamupäivästä käymään jossain ulkona.
Kävelen kodikkaan talomme alakertaan, ihanaan keittiööni, jonka olen ihan itse sisustanut, sekoittaen modernia, yksinkertaista vanhaa, sekä maalaisidyyliä. Oikeastaanhan koko talomme on juuri sellainen, mistä olen aina haaveillut. Ihana sininen rinnetalo, jonka alakerrassa on pieni pääeteinen, olohuone, keittiö, wc, kodinhoitohuone, suihku, sauna , työeteinen ja pannuhuone. Kierreportaat vievät yläkertaan jossa on pieni työhuone, kolme makuuhuonetta, joista yksi on minun ja mieheni yksi tulevan lapsemme ja viimeinen vierashuone, sekä lasiovet ihanalle taka pihallemme.
Hmm olempas minä tänään ajatuksissani... Noh ei kai se haittaa, kun tälle päivälle ei ole mitään erityisiä suunnitelmia, pohdin itsekseni keittäessäni kahvia. Kun olen saanut aamupalaa kyllikseni, mieleni vetää minua tuntureille. Päätän lähteä käymään ajelemassa mönkkärillä kairassa ja muistella menneitä, sekä haaveilla nykyisyydestä.

Hetken kuluttua starttaan jo menopelini jä jätän jo kodikseni muodostuneen talon ja tutun pihamaan taakseni. Otan suunnaksi laajan erämään, samalla ajatellen unelmaa, jossa elän, sekä miten tähän on päädytty. Mietin mitä kaikea olen jo ehtinyt elämässäni..

Peruskoulun jälkeen lähdin suorittamaan nuoriso-ohjaaja koulutusta Tornioon, ja kävin samalla Rollossa lukiota. Neljä vuotta kului nopeasti Rovaniemi, Tornio, koti väliä. Seikkailuja kertyi paljon, sillä mitäpä muuta tämmöinen hulivili osaisi tehdä, kuin olla aina menossa. Siinä välillähän sitä tuli täytettyä sen 18 vuotta ja hankittua ajokortti, minkä jälkeen enään mikään ei hidastanut menoa. Lappi tuli tutuksi, sillä aina löytyi jostain päin rakasta kylmää pohjolaa joku tuttu. Keväällä 2018 juhlin omia lakkiasiani/ammattiin valmistumista.

Samana syksynä aloitin RAMK:issa  poroagrologi tutkinnon, jonka suoritin neljässä vuodessa. Siinä sivussa vietin mahdollisimman paljon aikaa porojen kanssa, ja olin syksyt töissä kummitätini porotilalla, kuten jo 14-vuotiaanakin. Hassua ajatella että tämä on ensimmäinen syksy..hmm.. kahteentoistavuoteen, kun en ole Jaanalle töissä, ainakaan kovin paljoa.

Näiden vuosien aikana tutustuin nykyiseeni mieheeni, ja vaikka olimme tottuneet elämäänmme, jossa ei voi ennustaa tulevaa, molemmat kiinni omissa synnyinkodeissaan, matkustamaan satoja kilometrejä toistemme vuoksi. Ajatus yhteisestä kodista alkoi siintää mielessämme. Keväänä jona valmistuin, rakennus luvat olivat kunnossa ja talomme valmistus alkoi. Projekti eteni omalla painollaan ja vielä syksyn -22 olin tuolla "etelässä" porotöissä.
Tarkoitus oli muuttaa vasta keväällä, mutta jostain syystä vietin melkein koko talven täällä, virallinen muuttokuormani saapui nyt viime keväänä ennen lumien sulamista. Siitä alkoi yhteinen taipaleemme, aina välillä ikävöin synnyin seutuani, mutta vietettyä ikimuistoisen kesän rakkaaani kanssa, en voisi enään kuvitella paluuta vanhoille kotikonnuille.

Ihailen tunturipuron solisevaa vetttä, syksyä kauneimmillaan. Mietin mistä nämä kaikki nyt tulivat mieleeni, naurahdan itsekseni ehkä nämä ovat niitä raskaana olevan naisen tunteita. Minua alkaa naurattamaan ja pian, nauruni raikuu kauas asti. Hetki on taianomainen, se on hetki, josta olen haaveillut pienestä tytöstä alkaen. Muistan kuinka pienenä varmaankin kuusi-vuotiaana minulla oli kaksi toivetta olla porojen parissa ja  elää pohjoisen kairoissa, tai juhlia Ibizalla ja kiertää maailmaa, vuosien myötä jälkimmäinen hautautui unholaa. Viisitoista kesäisenä saatoin lähteä vai ajelemaan metsään, paikkaan jossa olen aina ollut kotonani, jo silloin päätin etten jätä tätä metsän unelmaa ikinä.  Nyt minun Ympärilläni on kokonaisuudessaan upea pohjoinen tunturimaisema, ja minä sen keskellä, edelleen samana hölmönä metsänpeikkona. 

Ajatukseni vaeltavat nykyhetkeen tähän syksyyn, edessä on omien porojen laittaminen, mieheni porojen rinnalle.  Moni satapäinen tokkamme suurenee entisestään, vielä jonain päivänä minun jälkeläiseni voivat olla ylpeitä suvun jatkajia, muttei mennä asoiden edelle. Käännän mönkkärini suunnan takaisin kotia kohti, samalla pohtien montako päivää vielä ensimmäisiin erotuksiin on jäljellä. Miete joka on ollut mielessäni siitä asti kun aloin ymmärtämään maailmaa ja, joka tulee olemaan mielessäni joka ikinen syksy aina kuolemaani saakka.
Siinäpä olisi kuvausta tulevaisuudesta, oikeastaan tuo olisi ollut jo täydellinen loppu, mutta ajatusten takia, joita päässäni liikui tekstiä kirjoittaessani, en voinut jättää tätä tuohon. Sillä huhuhuh! Toisaalta toivon tuon toteutuvan, toisaalta taas en. Minä olen aina ollut hyvin määrätietoinen ihminen, mutta silti rakastan elää hetkessä! ...Sillä mennään nyt ja tulevaisuudessa.